Yksi Ylen parhaimmista ja monipuolisimmista musiikkiohjelmista on Pekka Laineen Ihmemaa. ( Onkohan hänkin sitikkamiehiä, en tiedä??? )
Tänään hän nosti esiin Beatles-kappaleen Strawberry Fielda Forever. Tuota on ollut vaikeaa löytää Youtubesta tekijänoikeuksien vuoksi. Hidastettuja, nopeutettuja ja muilla tavoin muokattuja versioita ei tietotekniikka niin helposti bannaa, mutta alkuperäistä laatua olevia Beatleskappaleita ei Youtubesta juurikaan löydä.

Mutta pointtini liitty mielikuviin, mitä musiikki synnyttää. Kuunnelkaapa tuosta Ihmemaasta kohdasta 28,10 eteenpäin silmät suljettuina. ja kertokaa, mitä sielunne silmin näette. Tässä linkki:

https://areena.yle.fi/podcastit/1-64160343

Viiden kertomuksen jälkeen kerron omani.

^John Lennon piti tuota parhaana Beatles-yhtyeen kanssa levyttämistään kappaleista. Hän aloitti laulun tekemisen ollessaan Almeriassa Espanjassa How I Won the War -elokuvan filmauksissa. Lennonia järkytti kuvausten aikana tullut tieto Alma Coganin kuolemasta (he olivat hyviä ystäviä, ellei enemmänkin) (Wikipedia).

Tuntemus; en edelleenkään pidä beatlesista.

Mielikuvaksi tuli: Olen päässyt juuri koulusta, istun linja-autoasemalla Wiima-Volvossa ja autoon valuu hiljalleen kaikenikäistä porukkaa, koululaisia, maalaisemäntiä kauppakasseineen, tosin miesluokkaa edustaa vain vanhempi romanimies jokapäiväisellä kaupunkimatkallaan. Kuski on vessareissullaan asemalla. Lievä tupakan ja tuliaispullan haju leijailee. Autoissa polttaminen on äskettäin juuri kielletty, pari ihmistä on tupakalla auton vieressä. Mansikkapellot soivat vaimeana linja-auton (näitä ei busseiksi sanonut kukaan) kaiuttimista yleisradion kanavalta ja ulkona paistaa keväinen aurinko, viimeiset lumikasat vielä sinnittelevät asvaltoidun alueen nurkissa. - Jaa, kuski tulikin just rahastamaan, pitääpä kaivaa sarjalippu esiin..

Ollaan varmaan likimain samanikäisiä, niin samanlaisia muistikuvia on minunkin kouluajoiltani. Tosin minun aikanani oli vielä rahastajaneitonenkin siivittämässä ajatuksia. Etenkin klo 14.25 Voikkaa- Kotka linjalla Vilkkaan linkkarissa oli äärimmäisen huoliteltu, tosi tyylikäs, unelmien täyttymys... Toki minua (12v) n. 10 v vanhempi.

Mutta Strawberry Fields ei minulla kytkeydy näihin koulumatkoihin.

Nyt tämä säie on katsottu tasan 1000 kertaa viime sunnuntain postaukseni jälkeen. Vain yksi, tai puolitoista jos biätaren kommentti lasketaan, miekikuva on kerrottu. Vaiteliasta porukkaa ...

Sunnuntain kirjoitukseni jälkeen tätä ketjua oli luettu 125223 kertaa, äsken 126223 kertaa.

Tarinoita mielikuvista vielä kaivataan.

Tulee Mieleen vihreä enlantilainen Sunbeam, joka rakastui Beatlesin punaiseen albumiin (jossa ei kylläkään ollut Stawberry..., vaan siitä taaksepäin ja aikakausikin taisi olla 80-lukua), rakkaus ilmeni siten että kasettia ei saanut poistettua, mutta onneksi oli kehittynyt tekniikka, joka käänsi puolen automaattisesti C-kasetistakin. Vieläkin jotkut muutkin muistavat tuon auton Beatlesmanian. Tuo auto opetti paljon tekniikan kanssa, vaikkei sen tekniikka kauhean kehittynyttä ollutkaan (työntötankokone), mutta tuossa oli mukavasti tilaa tehdä pientä kevyttä remonttia, mahtui esimerkiksi seisomaan konetilassa moottorin vieressä kun hoonasi sylinterit, opetti myös että silloinkaan ei olisi kannattanut ostaa halvinta, alkuperäinen kone lopetti lentonsa kun varaosaventtiili katkesi ja pudotti lautasen pikitiellä sylinteriin - mutta sekin oli pieni helppo korjaus, uusi (pre-owned ) kone rompparilta 150 mk, kunnostus sille ja taas mentiin. Sähköosista se opetti että kaikkea ei kannata korjata vaikka pystyisikin, starttimoottorista oli jo alkujaan kelvottomia versioita.

Beatles on muuten jotenkin "vapautunut" eli paljon nykyään löytyy youtubestakin, en tiedä johtuuko 56 vuoden -säännöstä vai mistä, eli oikeudet palautuvat alkuperäisille esittäjille?

Vapautumisesta ja Beatlesista mielikuvat vie Neuvostoliittoon, jossa kansa vapautui aikoinaan Glasnostin hennessä (ainakin joksikin hetkeksi) ja Paul Mccartney julkaisi siellä albumin(vai ison sinkun) Back in the USSR - ja kansan vapautumisen hengessä sikäläisiä normi-ihmisiä sai matkustaa Suomeen ostamaan vanhoja ladoja ja mosseja (tosin piti olla "virallinen" kutsu, ja sellaiselta vihreän avolavamossen ostajalta (opiskelijalta) sain tuon albuminkin) Suomalaisia opiskelijoita kutsuttiin vastavuoroisesti Leningradiin, siellä ei kauheasti tuliaisia ollut ostettavaksi tähän suuntaan, mutta kuohuviini ja vodka sopivat opiskelijabudjettiinkin loistavasti - epävirallisilla rahanvaihtokursseilla). Silloin sikäläiset opiskelijat vitsailivat KGB:n ison korttelin kokoisesta keskittymästä antenneineen, että tuonne ei auta joutua... olikohan Putin silloin siellä vai DDR:ssä. No nyt Leningrad on mennyttä, mutta niin on venäläisten vapauskin, viimeisenä mielikuvana tulee mieleen eri maiden "mottoja", Land of the Free ei taida viitata itänaapuriin, mutta eipä se ehkä aikoinaan USAankaan juuri paljoa paremmin sopinut, Sauli taisi tiivistää nykyvenäjän moton "kasakka vie kaiken mikä on löyhästi kiinni" - pitäkää kiinni pesukoneistanne!

Glasnost muuten tarkoitti julkisuutta, eli poliitikkojenkin päätösten piti olla julkisia ja niitä sai vapaasti ja julkisesti arvostella - kauheaahan siitä seurasi, erityisesti niille jotka varastivat ja rellestivät, ja sittemmin julkisuus haudattiinkin epäonnistuneena ajatuksena ja arvostelijatkin, no jos ei haudata niin ainakin vangitaan. Onhan se paljon kivempi kuunnella kehuvia lausuntoja ja raportteja kuin tosia (esimerkiksi armeijan tilanteesta ja varusteista).

Vajaat 1700 kertaa avattu, ja 2,5 tarinaa. Aika hyvin ... Tässäpä taas faktaa ja fiktiota sopuisasti yhteenkiedottuna, oikeellisuus on taas lukijan vastuulla. Osan tiedoista luulen kuulleeni Jake Nymannin kertomana, osan jostain lukeneeni, ja loput ehkä omia mielikuviani. (sitähän mä kysyin...)

Stawberry Fields Forever julkaistiin albumilla Magical Mystery Tour, sekä singlen B-puolena yhdessä Penny Lanen kanssa. Tuohon aikaan Beatles taisi olla jo lopettanut keikkailun, koska siinä touhussa oli jo kaikki mahdollinen saavutettu. Musiikkia tekivät edelleen, ja aika julkisesti kemiasta (LSD) haettiin lisäinnoitusta, kuten LP:n nimikin jo kertoi. LP:n A-puoli koostui aika psykedeelisistä kokeiluista, kuten (taas muistinvaraisesti) nimikappale Magical Mystery Tour, Blue Jay Way, I Am the Walrus, Flying ja pari muuta, mutta B-puoli oli taattuja Beatles-hittejä, kuten Penny Lane, Strawberry Fields Forever, Your Mother Should Know, When I'm Sixty-Four, All You Need Is Love. Olikohan vielä joku, en muista.

Tuohon aikaan myös Beatlet hioivat kappaleitaan studiossa hyvinkin pitkään. Kaikkea sen ajan tekniikalla mahdollista kokeiltiin, ja parhaita ideoita myös käytettiin toteutuksessa. Esim. lautasen lyöminen tuottaa äänen Kossss( ) Ääninauhaa takaperin kuunneltuna se onkin sssSOK. Tätäkin käytettiin SFF:ssä.

Beatlet olivat, paitsi rikastuneet musiikillaan satumaisesti, myös kokeneet superjulkisuuden kääntöpuolen, tähteyden ja fanituksen kaikki ylilyönnit. Ei voinut edes kävellä kadulla ilman, että kirkuva tyttölauma on kimpussa ja repii jopa vaattet päältä. Niinpä John Lennon jo aiemmin kirjoitti kappaleen Help!, jossa ihan selväsanaisesti kerrottiin kuuluisuuden tuomista hankaluuksista. Myös edellämainitun single-levyn molemmat puolet, Penny Lane sekä Strawberry Fields olivat Jaken mukaan muisteluita lapsuus- ja nuoruusvuosilta, jolloin kaikki oli tavallisempaa ja helpompaa poikien elämää WW2:n jälkeisessä Liverpoolissa. Sodan jälkeinen jälleenrakennuksen aika oli varmaankin nuorille, paitsi niukkaa, myös innostavaa aikaa.

Strawberry Fields on tietenkin mansikkamaa. Mutta Liverpoolissa myös (muistaakseni) Pelastusarmeijan ylläpitämä orpokoti, tai jonkunlainen hoitolaitos, kenties ihan koko alueen nimitys, tai jopa kaupunginosan nimi(ehkä vaan kuvittelen ). Liekö tuossa orpokodissa asunut koulukavereita, vai mikä saa muistelemaan paikkaa lämmöllä. Jos vaikka ajan tavan mukaan hoitolaitos piti omaa puutarhaa osana ruokahuoltoa. Onhan siellä voinut kasvaa myös makoisia mansikoita. Lähellä sijaitsi myös rautatieasema, josta vähintäänkin kuului aseman ääniä. Pieni vaihtoveturi purkamassa junaa vaunu kerrallaan, ja siirtämässä eri raiteille sen mukaan, minnepäin vaunulastit ovat menossa. Josta vihdoin päästään asiaan!

Minun mielikuvissani Strawberry Fields Forever on AINA ollut musiikillinen kuvaus tuon rautatieaseman äänimaailmasta. Jo alkutahdit kuvaavat pienen höyryveturin ääniä. Joko hidastuvaa nopeutta, tai höyrykäyttöisen ilmakompressorin pumppaavaa ääntä, että veturin jarrut saadaan avatuksi. "Let me take you down", veturi lähtee työntämään vaunua vaikka raiteelle kuusi. Työsylinterit töhisevät, pyörät kolisevat rytmikkäästi kiskojen jatkoksissa. "s... fields forever", musiikki katkeaa, veturi pysähtyy, vaunu irroitetaan. Suunta vaihtuu. "Living is easy with eyes closed..." taas lähdettiin liikkeelle. palataan hakemaan seuraava vaunu. Jne. Kappaleen loppupuolella pidempi tavarajuna mennä jyskyttää ohi pysähtymättä, taas rytmikästä kiskojen kolinaa, kirskahduksia, junan ääniä siten, kuin niitä instrumenteilla voi jäljitellä. Aivan lopussa lähestyy henkilöjunan lähtöaika, paljon ihmisiä kokoontuu asemalaiturille, puheen sorinaa, jopa markkinatunnelmaa. Vielä yksi pitkän matkan diesel-pikajuna ohittaa paikan pysähtymättä, huudattaa pilliä ennen tasoristeystä, ja häviää kauas pois.

Minun mielikuvissani. Kuunnelkaapa kappale vielä kerran.


https://www.youtube.com/watch?v=HtUH9z_Oey8

Moody Bluesia olen kuunnellut paljon, paljon...
Mutta vielä löytyy helmiä, joita en ollut kuullut, esim. tämä, "Your wildest dreams"

https://www.youtube.com/watch?v=kmmPFrk ... sw&index=4

Hyvä Hannu, asiaa! Luettuani sanoituksen taustoja alka pikkasen päästä hajulle, mikä kaiho- ja balladitekijä Beatlesien kappaleissa on briteille. Jotain niissä on, kun saarivaltion euro-exät ottavat jukkakuoppamäkilaulaa - ilmeen kuullessaan biisin. En tykkää pumpusta, (enkävar sin kaanKai jakoos ta). Lauloihan Fredikin kappaleen kolmatta linjaa - teemasta, osui ja upposi aikanaan, varmaan samoin kaupunkikulttuurin kasvukipujen herkistämiin suomalaisiin, siinä missä laulu lastenkodista sumujen saaren kuuntelijoihin.

Jos puhutaan woke-kulttuurista, sen hampaisiin jäi mun suuresti rakastama "Smack my bitch up" (Prodigy) jo vuosikymmeniä ennen woken keksimistä. Jopa kohtuullisen arvostetut musiikkijulkaisut varsin erheellisesti arvostelevat tätä muka naisiin kohdistuvaan väkivaltaan yllyttävää kertosäkeen osaa, bitch on ihan jotain muuta, kuten Strawberry Fields näiden toisten brittiartistien laulussa. Mutta, ei ole syytä suruun, ihanata lauua on toosat väärällään; Stig metsästää puumaa, mikä on pikku kaljoissa ja hyvän rytmiorkesterin höyrystämässä urbaaniviidakossa varsin vauhdikas laji.

Brittein Saaret. Iso-Britannia. Jeff Beck kuoli. Nyyh.

Kiva kun kommentoidaan. Aika paljon tätä luetaan, mutta harva kehtaa mitään sanoa. Vaan, eikö kukaan kuule tuon Strawberry fields foreverin koko äänimaailmaa samoin, kuin minä? Eikö nykyisenä yhteenhitsatun kiskon aikakautena kukaan enää muista, miten kiskot kolahtelivat jatkoskohdastaan junan pyöräparien kulkiessa yli. Itse asuin lapsena paperitehtaan vieressä, ja siellä veturi siirteli vaunuja sinne tänne lähes joka päivä. Tuoolaiset äänet olivat minulle tosielämän arkipäivää.

Ja nolaanpa itseni nyt oikein kunnolla

Vielä pieni Beatles-balladi, hiukan varhaisempaa tuotantoa, mutta samaisella muisteluteemalla: In my life

https://www.youtube.com/watch?v=YBcdt6DsLQA

Minulla oli silloin 13-16v. iässä kelamankka sängyn vieressä. Siitä kuuntelin tämän kappaleen aina nukkumaan käydessä, ollessani palavasti mutta salaisesti, rakastunut Virveen. (En silloin ollut vielä tätä parempaa puoliskoani edes tavannut). No Virve lähti aikoinaan opiskelemaan yli 200 km:n päähän, enkä ole häntä sen koomin nähnyt. Jos tapahtuisi sellainen ihme, että luet tämän, niin terkkuja, ois kiva kuulla jotain kuulumisia...

^In My Life on mielestäni yksi parhaista (ellei paras) John Lennonin Beatles-yhtyeelle tekemistä kappaleista.

Olen samaa mieltä, tosin löytyyhän Rubber Soul- LP:ltä myös Girl, Michel (kirjoitinko oikein), Norvegian wood, Nowere man, Run for your life ym. ym. Myös patonkiin sopiva Drive my car

https://www.youtube.com/watch?v=kfSQkZuIx84

The Beatles oli minun ikäluokassani, n -52 - -56 syntyneiden useimpien (näin luulen) oppikoululaisten se kaikkien bändien ykkösbändi. Varmaan 25 vuotta se oli minulle paras, taitavin, legendaarisin, monipuolisin yhtye maailmassa! Vasta Suomirokin esiinmarssi Juisen Marilynin johdolla sai minut huomaamaan, että muutkin osaavat tehdä musiikkia.

Nyt, kun nuo Beatles-sävelmät soivat taustalla, niin varmistui taas se Youtube-latausten hidastus. Jos kuuntelette nuo kaksi viimeisintä postausta jostain muusta palvelusta, oikealla nopeudella ne palaavat mollisoinnuista takaisin duuriin.

Tässäpä vielä Jeffin muistoksi: https://www.youtube.com/watch?v=sWkgUopbru4

" tosin löytyyhän Rubber Soul- LP:ltä myös Girl, Michel (kirjoitinko oikein), Norvegian wood, Nowere man, Run for your life ym. ym. Myös patonkiin sopiva Drive my car"

Kaikki muut listastasi hyväksyn, mutta Girl ja Michel ovat mielestäni aina olleet jotenkin tavanomaisia.

Ettekö te beatlesfanit koskaaan nuku? Paljonko kello on? Lauantai! No, ei nukuta sitten;

https://www.youtube.com/watch?v=hCWxMouGBAc

Hyvä kappale tuo: Prodigy - Smack My Bitch Up. Vielä kun joku kirjoittaa sanat, ja laittaa linkin nuotteihin, niin kaivan nokkahuilun esiin ja alan harjoitella

Hyvä kappale tuo: Prodigy - Smack My Bitch Up. Vielä kun joku kirjoittaa sanat, ja laittaa linkin nuotteihin, niin kaivan nokkahuilun esiin ja alan harjoitella :

Hyvä, että saadaan myös nuorisolle, -1960 tai sen jälkeen syntyneille, joita heitäkin lienee reilut 5% patonkilaisista -, oikeanlaisia, mieltä kohottavia, reippaita iskusävelmiä

Nokkahuiluilun äänen kun yhdistää tuon alkuperäisen, loppuyllärin sisältävän musiikkivideon kuvan päälle, niin tulos lienee varsin hieno

Helmiä löytyy kotimaastakin: Broadcast

https://www.youtube.com/watch?v=yP_7JFDas7Q

^Vaihto-oppilaspoppia .

Kuka muistaa: tunnettu ruotsalainen blueskitaristi muutaman vuosikymmenen takaa?

Ja täytyypä kuunnella myös Bo Kaspersia, sekä kotimaasta Pepe Ahlqvistia...

Jasså, kuka muistaa mitäkin, itse muistelen nähneeni Roffe Wikströmin elävänä ekan kerran Tampereella joskus 1979, ja ukkohan toimii vieläkin, noin 30 albumia ja 7000 keikkaa takanaan.
Toinen jännä kevyen musiikin vakava ruotsalainen on Ulf Lundell, leveämpi tyyliltään mutta ura on yhtä pitkä.

Tuota Rolf Wikströmmiä hain. Kiitos .

Youtubesta virlä kerran The Beatles aihekanava, sieltä löytyy muistoja... eiku musiikkia suoraan sielun syvinpiin sopukoihin

https://www.youtube.com/watch?v=jenWdylTtzs

Kestättehän vielä.... kiitos ja anteeksi