Olen monikymmenvuotisen autoharrastuksen - silloin tällöin aaltoilleen ja lopetuskin on ollut mielessä muutamaan otteeseen - seurauksena pikku hiljaa alkanut käsittää, millaiset klassikkoautot jaksavat itseäni kiinnostaa enemmän kuin sen kymmenen ajokertaa (ja sitten myyntiin tappiolla).

Yhteinen nimittäjä niille kaikille on, että autojen ajettavuudessa ja toiminnassa on jotain radikaalisti ja periaatteellisesti erilaista kuin nykyautoissa. Esimerkiksi hallintalaitteiden toiminta on ihan merkillistä verrattuna vaikka uuteen Audiin. Korostan toiston uhallakin: merkillistä ja erilaista, ei siis vain saman asian vanhempaa, kömpelömpää versiota. Muutamia esimerkkejä radikaalisti erilaisesta ajo- tai käyttökokemuksesta:

- SM:n DIRAVI ja voimaohjattu "tutti" jarruna lattiassa, ei liiku kun polkee..
- GSA:n ilmajäähdytteinen neloskone ihan nenän kärjessä pärinöineen sekä uskomattoman pitkäliikkeinen hydrauliikkajousitus
- CX:n avaruusalusta muistuttava hallintakonsoli yksipuolaisena ratteineen, satelliitteineen
- Jaguar XJR/Daimler Super 8:n "british Old Boy"-tyyppinen klassinen puu/nahka -kojelauta ja maailman mukavin rautajousitus
- 60-luvun Saabien kaksitahtimoottoripärinä ja vapaakytkin, sellaisen vielä joskus hommaan

Sitten muutamia negatiivisia esimerkkejä:
- (lähes) Mikä tahansa 80-90 -luvun Saksalainen. Mitään erikoista ei juuri ole hallintalaitteissa eikä tekniikassa. Ne ovat kuin huononnettuja-kömpelöitä-huonosti ilmastoituja nykyautoja.
- (lähes) mikä tahansa japsiauto, minkä ikäinen vaan. Sitä samaa vaniljaa kaikki ajokokemukseltaan. Poikkeuksia ovat muutamat Subarut, Wankel-mazdat, ja ne miniautot (600-kuutioiset).
- Porsche 911 klassikkoikäisenä. Onhan ne hassun näköisiä, mutta ajokokemus ei ole sen kummempi kuin kertaluokkaa huonompi versio uudesta 911:sta ilman ESP:iä.
- Citroen XM/BX/Xantia. Kuitenkin liian tavallinen ajokokemus, sinänsä aikalaisekseen hyvinkin nykyaikainen tai avant garde, mutta ei synny riittävää eroa nykyautoon käyttöliittymämielessä. Ei edes Activalla. Pre-facelift beksi on rajatapaus rullamittareineen, mutta GSA vetää ilman muuta paljon pidemmän korren.

Olen myös huomannut, että klassikkoauton teho tai yleensäkään mitkään numeroarvot eivät muuta sitä kiinnostavaksi tai epäkiinnostavaksi. Noilla numeroilla on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, miltä ajaminen tuntuu. Kun geesulla vetää mutkaan seitsemääkymppiä kaasu pohjassa, sillä säikäyttää itseltään tukan pystyyn. Uudella Maseratilla voi vetää saman mutkan toistasataa eikä tunnu missään - ei kiinnosta, ei jaksa kiinnostaa, mitä välii....

Erikoisuus, ja nimenomaan nykynormeista rajusti poikkeaminen käyttöliittymämielessä, on siten minulle tärkein hyve klassikkoautoissa. Kaunis ulkonäkö (Jaguar E-type), yleinen haluttavuus tai kallis hinta (Porsche 911 80-luvulta), tai karmeat teholukemat aikalaisekseen eivät saa vertani kiertämään. Pitää olla erikoista!

Eräs hyvä virolainen ystäväni on toista maata. Hän ei osaa suhtautua klassikkoautoon erilailla kuin nykyautoon eikä hän hae erikoisuutta. Keskustelumme erilaisia autoja ajellessamme menevät aina lopuksi siihen, että "eihän tämä nykyauton veroinen tietysti ole". Niinpä niin. Mielenkiintoista on, että minun moniaista harrasteautoistani hänen mielestään Citroen CX on eniten nykyauton kaltainen - kevyt ajaa ja nopeahko ohjaus.

XM on sentään syytä muistaa tapauksena, jossa DIRAVI ja Hydractive yhdistyvät. Kaikki eivät yhdistelmästä tykkää, mutta kyllä ne vaan niin perverssejä laitteita ovat, että jaksavat hieman innostaa. Itse olen kyllä miettinyt, että jos joskus vielä on aikaa harrasteautolle, niin BX olisi se ensisijainen, minkä hommaisin. Siinä on sopivan yksinkertainen, mutta kuitenkin varsin mukava ja fiksusti toteutettu aihio vaikka mihin rakenteluihin...

Auton käyttöliittymä tuntuu aika erikoiselta termiltä mutta onhan se kaikin puolin ymmärrettävä. Siitä tulee mieleeni pari erikoista esimerkkiä. Minulla on harrastepelinä tällä hetkellä peltitöiden vuoksi purettuna Alfa Romeo 2000 GTV vuodelta 1974. Se on näppärän kokoinen mutta etuistuinten tiloiltaan yllättävän tilava kärry. Hallintalaitteet ovat juuri siinä missä pitääkin ja toimivat tarkasti ja tunnokkaasti. Paitsi: lasinpyyhinten katkaisija on sijoitettu merkillisesti vaihdekepin juureen, automaattisen tupakansytyttimen viereen ja pissapojan kytkin on jalalla käytettävä pumppu, jonka painin on vasemmassa sisälokasuojassa ja niin korkealla että koiven joutuu nostamaan kantapään irti lattiasta. Niinpä sateella ajaminen on aika nostalginen kokemus varsinkin kun pyyhkijät jättävät keskelle tuulilasia ison pyyhkimättömän alueen.
Toinen minua kiinnostava auto jossa on kummallinen käyttöliittymä on Rover P5B Coupe. Salonista poiketen matalampi kattolinja tekee autosta aika linjakkaan oloisen ja siinä on sopivasti kromia ja hieno nahkasisustus jotta jokainen huomaa ettei kyseessä ole mikään ihan tavallinen kansanauto. Mutta: näyttää että kojetaulun suunnittelija ei ole saanut työtään valmiiksi ennekuin auto on viety tuotantoon. Mittaristo on ilmeisesti napattu saman ikäluokan Transitista ja matkustajan puolelle on keksitty sijoittaa sinänsä käytännöllinen, mutta auton yleisilmeeseen sopimaton pakettihylly. Siihen on tietysti kiva laittaa talouspaperirulla ja lumiharja koristeeksi.

1970-1980 -luvun amerikkalaisautoista täytyy sanoa ajettavuuden ja ajomukavuuden suhteen ihan sama: ihan kuin joku Kaukoidässä tehty nykyauto: erityisesti helppouden suhteen aivan sama, muilta osin samantyylinen tai huonompi. Mutta onhan niissä oma äänimaailmansa, ja värikäs ja kitisevä sisusta vie muistot lapsuuden TV-ohjelmiin. Syöksysämpylä oli ihan eri juttu, ajamiseen piti keskittyä enemmän. Raskas ohjaus, jarrut ja vähän takerteleva vaihteensiirto vaativat tilanteiden ennakointia, mutta perille päästyään tunsi ajaneensa.

Kasikytluvun saksalainen vapaakytkimellä, kolmisylinterisellä kaksitahtisella ja kaikilla muilla herkuilla koettu ja hyvähköksi havaittu.

Mikä... Trabant? Tatra? eikun se oli, oliko, tsekkiläinen

Kyllä minä XM:n siksi muistankin ja se oli vieläpä minulle ajokortti-iän idoli, juuri kun sain kortin niin XM oli uusi ja todella kallis iso kissa, johon eivät varat riittäneet lähellekään.

Ajokokemus vain on niin tavallinen nykyautoon verrattuna, ettei se subjektiivisesti sittenkään jaksanut kiinnostaa. Monta niitä on minulla ollut, viimeinen oli herkkujen herkku. XM 24V ketjukoneella, täydellä puusisustuksella mustine nahkoineen. Sen myin foorumilaiselle halvalla kun ei vaan tullut ajettua - kun oli vierekkäin vaikka CX ja tuo XM, perse hakeutui CX:n penkille kuin automaattisesti joka kerta. Oli kiinnostavampi = erikoisempi ajokokemus.

80-luvun.... Warre tietenkin. Hoidettuna, hyvin renkain ja iskarein, kuten tapanani oli. Erittäin hyvin ajettava auto. Teki, mitä kuski tahtoi. Kun kuski tiesi. Ali- tai yliohjaava, miten tahtoi. Mitä mutkaisempi tie, sitä kovempi vauhti.. Samantyyppinen ohjaus oli jossain Ford Focuksessa, nopea, kevyt, täsmällinen.

Oliko Warressa Wapaakytkin?

Hieman eri mieltä noista 70-80 luvun jenkeistä..Minulla ollut työpaikalla muutaman päivän vuoden 1971 Coupe de Ville huollettavana ja säädettävänä.
Auto tuotu Ohiosta,ajettu 27tuhatta mailia,ja voin kertoa että ei natise eikä nitise sisusta tai mikään muukaan.
Kyyti on pehmeää,vaikka ei ilmajousitusta takana olekaan,ja vaihteisto vaihtaa silkin pehmeästi.